Raamattua en ole hetkeen lukenut, vaikka se syvensi näkemystä, joka oli tarpeen länsimaisen kulttuurin kuvastot ja teemat -opintojaksolle avoimeen yliopistoon. Raamatussa on TODELLA mielenkiintoisia tarinoita. Esim. Paavali puhui eräässä kaupungissa seurakunnalle. Ikkunalla kuunteli eräs mies. Mies nukahti. Hän tipahti maahan ja kuoli. Paavali meni ja herätti hänet henkiin. (tarina loppuu) Nämä ovat tarinoita, joihin ei yleensä törmää, koska "Ne-Oikeat-Tarinat-Raamatusta" on koottu yleensä koulujen oppikirjoihin. En ole ihan varma, että voisinko opettaa uskonta, jos saisin valmiiksi kirjallisuuden gradun ja minulla olisi pätevyys opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta koulussa. Sillä tielä olen nyt opintojen kanssa, mutta minun tavoitteeni on pitää joskus maksullisia kirjoitusryhmiä ja kursseja. Suomen kieli, kirjallisuus, kirjoittaminen nyt avoimessa yliopistossa ja sen jälkeen varsinaisena opiskelijana yliopistossa. 

Mutta koska sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä (kuka ei sairastaisi, kun pohjalla on geneettinen vika - ts. isäni sairasti maanis-depressiivisyyttä) en tavoittele mitään virkaa, koska tähän sairauteen kuuluu se, että kun tulee stressiä saa se "aikaan-oikosulun-aivoissa" (oma termi) ja näin muodoin hypomania, kun mieli yrittää pärjätä haasteiden keskellä. Manian olen onnistunut pitämään poissa. Miten niin "onnistunut" - eikö psyykkinen sairaus ole tahdosta riippumaton juttu? No kyllä tavallaan, mutta kyllähän omaa psyykettä voi hoitaa. Ei puhuta monimutkaisista asioista: nukkumaanmeno ja uni on avainasemassa. Kakkosena se, että ei hommaa itselleen liikaa haasteita ja tekemistä, vaikka tuntuisi, että on virtaa kuin pienessä kylässä. Jos ottaa seitsemän projektia huolehtiakseen, tulee stoppi jossain vaiheessa ja sitä ankarampi depressio, että taaskaan mä en onnistunut. 

Siksi koetan edetä pienin askelin.

------------------------

Olen huomannut, että blogiani käy katsomassa muutama ihminen. En tiedä keitä olette tai kuinka monta teitä on. Aion kirjoittaa tänne edelleen, mutta joskus saattaa mennä enemmän aikaa, kun asiat elämässä menevät hyvin eikä tasapaino tarvitse pieniä kirjainoksennuksia blogiin. 

Voi olla, että lapsuus tulee vielä jossain vaiheessa taas mieleen. Voi olla, että tulee tarve kirjoittaa siitä. Voi olla, että blogin nimi muuttuu ja siitä tulee vain "MINÄ", mutta minä hauduttelen vielä ajatusta. Julia Cameronin ja Natalie Goldbergin henkeen. Haluan opiskelemaan kirjoittamista Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Tämä oli ensimmäinen tavoite. Nyt tavoite on siirtynyt jo siihen, että haluan tehdä gradun niin, että olen opiskellut kirjoittamista mahdollisimman paljon. 

Kirjat ovat olleet aina tärkeä osa elämääni. Minä pakenin niihin. Nykyisin tunnen vetoa uutuuskirjoihin ja kuuntelen niitä äänikirjapalvelusta, vaikka tekijät saavat vain 70 snt / kirja. Minulla ei ole varaa maksaa enempää. Minä en ohjaa tekstiä, minä ohjaan ihmistä. Olen ollut vähän epävarma, että mitä ihmisten teksteistä sanon. Mutta saan varmuutta. Vuorovaikutus ei aina ole yksiselitteinen ja helppo juttu. 

Nyt minun täytyy lopettaa, huomenna on TYÖPÄIVÄ. 
 

Minusta ei olisi voinut tulla pappia, sillä en usko kuolemanjälkeiseen elämään. Tunnen oloni todella rauhalliseksi ja tyyneksi, kun ajattelen, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, että on tyhjyys ja ikuinen pimeys. En tunne kuolemanpelkoa, ehkä siksi, että uskon siihen olevan ainakin jotain 20 vuotta vielä. Sitten jos on tilanne, että jotain asioita jää elämässä kesken, silloin on tilanne toinen. Mutta kuolema, se on lopullinen. On vain se, mitä "tämänpuoleisessa" on. Tässä maailmassa, tässä elämässä. Ja sekin rauhoittaa, että elämän voi elää vain kerran. Ei ole uusintoja. 

Luen kyllä Raamattua, olen tehnyt ne teologian aineopinnot yliopistossa ja jos olisin tehnyt filosofian gradun loppuun, minulle olisi mahdollista opettaa uskontoa peruskoulussa ja lukiossa. Mutta nyt teen kirjallisuuden opintoja avoimessa yliopistossa vastaan tuli myös kirja nimeltä Raamattu kirjallisuudessa. Siinä on perinteisiä (sanallisia) kuvia, mitä on tullut mukaan myös kirjallisuuteen. Teologian opinnoista on apua tähän opintojaksoon. Ja tämä on mielenkiintoinen opintojakso: länsimaisen kultuurin kuvastot ja myytit kirjallisuudessa. 

Se, että en usko evankelis-luterilaisen kirkon tarjoamaan iankaikkiseen elämään ei välttämättä tee minusta ateistia. "Jumala" voi "olla" vaikka taivasta kuoleman jälkeen ei olisikaan. Jatkan Raamatun lukemista, vaikka käsiäni en enää risti rukoukseen. Näin tein silloin, kun elämässä oli hankalaa aikaa. Käsien ristiin laittaminen on samalla myös jonkinlainen meditaatio ele. Huomasin, että teen sitä sosiaalisissa tilanteissa kun hain jotain (henkistä) "voimaa". 

Olen teologian opintojen lisäksi tehnyt sosiologian ja psykologian aineopinnot. Psykologiassakaan en usko kaikkeen, mitä on keksitty ja tieteeksi asetettu. Sosiologiasta voisi olla joskus enemmän apua kuin psykologiast, jos on ongelmia elämässä. Kyse ei aina ole yksilöstä. Yhteisö, perhe ja suku merkitsevät ja ohjaavat paljonkin elämää, jos ei mene niiden ohjaamaan suuntaan, voi valita elämäntiekseen ihan toisen suunnan. Sosiaalipsykologia oli erityisen kiinnostava opintojakso. Sain myöhemmin sen tenttikirjan itselleni kirjaston vaihtopisteestä. Luin joskus myös sosiologian pääsykokeisiin ja mielestäni Socis tarkoitti samaa kuin toveri. Voi olla erilaisia sosiaalisia suhteita. Joskus voi olla hyvä pysähtyä miettimään sitä, miksi tarvitsee jotain suhdetta. Eikä miettiä sitä, hyväksyvätkö muut minut tällaisena. 

Tässä iässä tällainen ihmisistä erottautuminen on helppoa, olen siis 50 vuotta vanha ja marraskuussa 51 vuotta. Olen onnistunut saamaan perheen (kerron ehkä joskus myöhemmin blogipäivityksessä millaista se oli - ehkä otsikolla "Victorin tarina"), minulla lapsi. Nyt minulla on "kierroksissa" jo toinen perhe, minulla on avopuoliso. 

Ensi viikolla teen taas 3 h vapaaehtoistyötä. Sen lisäksi luen kirjallisuutta kirjallisuuden opintoja varten. 

Isäni on ollut kuolleena vuoden 2013 tammikuusta lähtien. Äitini on 76-vuotias ja asuu n. 500 km:n päässä pääkaupungista, jossa elän. Avopuoliso on opiskellut teatterin- ja draamantutkimusta yliopistossa. Kirjoitan mielenterveysyhdistyksen lehteen. Olen ollut opiskelemassa mielenterveyshoitajalinjalla, mutta minulla ei ole tutkintoa. 

Kun illalla menen nukkumaan, kuuntelen BookBeatistä äänikirjaa. Viime kuussa kuuntelimme poikani kanssa 9 äänikirjaa. Tai osan minä luin e-kirjana tabletilta. Aion kirjoittaa romaanin. 

Eräs iso kehitystaso itselle oli se, kun tajusin elokuvan dramaturgiaa opiskellessa draamakasvatuksen opintojaksoon, että kirjallinen tuote ja sen henkilöt eivät "muistuta" (mimesis / Aristoteles) todellisuutta, vaan henkilöt sanovat asioita, jotka ovat tärkeitä juonen kannalta - repliikit vievät juonta eteenpäin. 

Oman elämään dramaturgiaa on aina ollut viemässä eteenpäin se ajatus, että pitää kehittyä ja päästä eteenpäin nimenomaan opiskelemisen kautta siitä elämäntilanteesta, jonka kokee itselleen ahdistavaksi. Nykyisin menemme nukkumaan klo 21 ja se on todella tärkeää sen takia, että säännöllisyys on tärkeää kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle. Kuitenkin juuri siinä hetkessä olisi energiaa tehdä vielä jotain, kehittää itseään vielä vähän, minulla on esim. sellainen englanninkielinen kirja, joka kertoo luovan kirjoittamisen terapeuttisesta potentiaalista ja tunnen ahdistuksen, kun joudun menemään nukkumaan, enkä voi lukea sitä. Aamulla ahdistusta ei ole.  

En osaa elää tavallista ja rauhallista elämää, kun huonot muistot tunkevat pintaan. Mutta olen löytänyt kaksi yhteisöä, jossa minut hyväksytään vikoineni ja saan toteuttaa taiteellista puolta itsestäni. Sillä huolimatta siitä, millainen isäni oli pahoissa vaiheissaan (hänkin sairasti maanis-depresssiivisyyttä ja alkoholismia, kuten olen kertonut) hän kuitenkin oli myös taiteellinen. Hänestä tehtiin yksi juttu lehteen, jossa kerrottiin hänen kuvantekijän puolestaan. Niin tehtiin juttuja myös Joonatan Tolan isästä ja hänestä kerrotaan kirjassa Punainen planeetta. 

Minulla on mielenterveyshoitajan opintoja (aika paljon, 6 kk jäi 2 vuoden opinnoista käymättä: lähinnä harjoittelu ja itsepuolustuskurssi) ja olen myös yliopistossa tehnyt psykologian aineopinnot (3/5, en tajunnut enkä ehtinyt sinä aikana uusia jotain kursseja, jotta olisin saanut paremman arvion - tulin raskaaksi ja menin naimisiin). Omaan psykoterapiaan en päässyt, koska psykologi katsoi, että en ole valmis siihen. Musiikkilukiossa (taidelukio) psykologia oli yksi lempiaineitani, mutta en hakenut siis lukemaan psykologiaa, koska en uskonut, että pääsisin sinne. Menin terveydenhuolto-oppilaitoksen mielenterveyshoitajalinjalle. 

Minulla oli taiteellisia ambitioita, ja epäilin, että en olisi valmistuttuani tarpeeksi hyvä hoitaja. Olen suuntautunut ihmisiin päin. Kun olin siinä harjoittlussa, joka jäi minulle viimeiseksi vuonna 1990 marraskuussa, haimme ohjaavan hoitajan kanssa pöydän ullakolta liinavaatevarastoon. Ajattelin mielessäni, että onko tämä merkki, että minun täytyisi kirjoittaa kirja. Nyt, elettyäni tähän vuoteen 2021 ja olen täyttänyt 50 vuotta, minä kirjoitan kirjaa. Olen kaikki nämä vuodet kirjoittanut, mutta nyt minulla selkeä päämäärä ja olen työkyvyttömyyseläkkeellä, joten voin tehdä sitä mitä haluan. Voin opiskella ja kirjoittaa ja nyt myös erään taide/mielenterveys yhdistyksen avulla saan myös ohjata toisten kirjoittamista. Olen saanut kiitosta, siitä tiedän olevani oikealla suunnalla. Saan tehdä sellaisia asioita kuin halusin ja samalla olen vertainen, koska sairastan kaksisuuntaiste mielialahäiriötä. 

Aika monet kirjoittajat ovat sairastaneet kaksisuuntaista mielialahäiriötä. 

Kyllä minäkin olen rukoillut, kun elämä on ollut hankalaa helvettiä. Olen varmaan itkenyt, nauranut ja rukoillut. Miksi? Koska isä oli alkoholisti. Se sana kätkee varjoonsa koko hänen persoonansa, mutta minä päätin, että en jää siihen pieneen kaupunkiin, kun ne alkavat huudella, yhdelle "kyläjulkkiksista" - - - niin (aamusivujen logiikka tässä nyt), tässä sekoittuu nyt isä ja minä, minustakin tuli kyläjulkkis, kun tein teatteria kansanopistossa ja lausuin runoja kyläfestivaaleilla - - - huomioitu Helsinkiä myöten. Lähdin pakoon, että ihmiset, jotka eivät puhu minulle, mutta puhuvat minusta (kyläelämän logiikka) sanovat tai ajattelevat "IHAN KUIN ISÄNSÄ" - - - semminkin, että itsekin raitistuin. Siihen riitti se, että PÄÄSIN OPETTAMAAN, silloin loppui myös "sosiaalinen juominen". Minulla on opintoja teologiasta niin paljon, että voisin opettaa uskontoa, jos olisi gradu tehty - mutta minun ei tarvitse, koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuoksi. Ja todellakaan tuo sairaus ei ole aiheuttanut niitä vakavia ongelmia, joita minulla on elämäni aikana ollut. Mikään sairaus ei aiheuta sitä, että isä hakkaa äitiä. 

On siis ollut muulloinkin helpottavaa laittaa kädet ristiin ja ajatella Jumalaa. Tilanteissa, joissa kukaan ihminen ei ole voinut auttaa. Silloinkin, kun Suomen laki salli, että RASKAANA OLEVA SUOMALAINEN NAINEN JÄTETÄÄN YKSIN RASKAUDEN KANSSA, koska niin: mies ei paennut vastuuta, vaan mies halusi perheen, mutta Suomen poliisi haki hänet pois kotoa ja sanoi, että "TÄMÄ VOI OLLA LUMELIITTO". Silloin oli ITSEMURHA todella lähellä. Minun itsemurhani, joka on ollut muulloinkin lähellä - kun lääkekaapissa on lääkkeitä, joita voisi ottaa alkoholin kanssa ja vetää henki pois. Mutta en ole vetänyt, koska minulla oli pieni lapsi. Oli lapsi senkin jälkeen, kun afrikkalainen aviomies (nyt entinen, odottaa Afrikkaan paluuta) sanoi, että kaikki suomalaiset ovat hulluja - ja että VIRANOMAISET PAKOTTIVAT HÄNET NAIMISIIN. Ei tiedä miesparak, että viranomaiset eivät Suomessa pakota vaan laki pakottaa. Aviomies ei halunnut esitellä minua ystävilleen. Ei tiennyt, että omien ystävien suomalaiset ystävät ehkä arvostaisivat koulutusta (434,5 op yliopistossa - ja opettajan pedagogiset - - - näiden avulla saan nyt tehdä "työtä" - - - sanotaan vaikka "mielenterveyspajoissa" -vertaisena, sellaista en osannut ajatella, kun olin opiskelemassa mielenterveyshoitajalinjalla. 1/2 vuotta jäi käymättä) 

Sanoin silloin, vuonna 2006 maaliskuussa poliisille, joka oli ovellani ja kävi täydessä varustuksessa tarkistamassa kotini, että "TÄÄLLÄ ON KOHTA RUUMIS". Poliisi ei tehnyt mitään, ymmärsi ehkä kontekstistä mitä tarkoitin: SAATAN ITSE TEHDÄ ITSEMURHAN.  Sillä poliisin käyminen Tupatiellä toi heti mieleen sen, että olen yksin. Mikä oli minun olla, olin ollut 4 vuotta täysraitis. Ja tarinalla on onnellinen loppu, mies oli karkuteillä (ei Afrikassa! Kuten poliisi tahtoi) ja tuli sitten takaisin laihtuneena kesän lopulla ja oli synnytyksessä. Ja synnytyksen jälkeen minut toimitettiin MIELISAIRAALAAN. Siinä välissä olin tehnyt loppuun filosofian graduseminaarin ja sain siitä 4/5: olin siis tuolloin sekä RASKAANA, että ILMAN AVIOMIEHEKSENI HALUAVAN MIEHEN TUKEA. Syksyllä, kuten jo kerroin hän tuli takaisin ja minä aloitin opettajan pedagogisten opintojen tekemisen, kun synnytyksestä oli 1 kk. Tämän miehen tuella. 

NIIN, ETTÄ KYLLÄ IHMINEN MONENLAISIIN ASIOIHIN PYSTYY, KUN ON SISUA. Ennen ne "virtaavat" ja voimaa tuovat asiat olivat Raamattu ja Punk, nyt Raamatun ote alkaa livetä. Tuntuu, että RUKOILEMINEN ON PAKENEMISTA IHMISSUHTEISTA johonkin, jota ei ehkä ole. Ja PUNK-ihmisistä otan valokuvia IG:iin. 

Tämän sivun kuvat ovat omia ottamiani. Tuo kuva, jossa on poikani ja minun kädet. Hän menee rippikouluun, minä harkitsen, että otanko tatuoinnin, jossa lukee Christian Timoteus.

Ja huom., karuista tarinoista huolimatta, juuri nyt on kaikki hyvin. 

Itselle feminismi on tärkeä aate. En saisi tehdä näitä asioita, mitä nyt teen, ilman feminismiä. Jotkut luulevat, että se on miesvihaa, mutta eihän se sitä ole. Helsingin Sanomissa oli myös juttu Vivien Gornickista ja kirjasta Kiinni toisissamme. Otin sen lukulistsalle. Se on omaelämäkerta ja se kertoo Gornickin vaikeasta suhteesta äitiinsä. 

Tässä ihmissuhteessa, joka minulla on nyt, saan olla vapaa. Avopuolisokin on opiskellut yliopistossa naistutkimusta. Minulla se on tutkintotodistuksessa ( yhteiskuntatieteiden kandidaatti ) nimikkeellä sukupuolentutkimus. Ilman feminismiä minun pitäisi elää puolisoani varten, omaa elämää ei olisi. Tällä hetkellä oman elämän muodostaa opiskelu avoimessa yliopistossa, joka täydentää varsinaista tutkintoa. 

Mielestäni Raamattua pitää osata lukea. Se on avautunut, kun on ollut elämänkokemusta. Raamatun kieli ottaa pauloihinsa. Olen jättänyt iltarukouksen pois ja mietiskelen silloin elämää sinänsä, biologiaa. Teologia ei ollut pääaineeni, filosofia oli ja nyt keskityn avoimessa yliopistossa suomen kieleen, kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen. Olen myös tehnyt opettajan pedagogiset opinnot. 

Tai sellaista se oli silloin, ei ehkä enää. 

Pöydälläni on isältä perinnöksi jäänyt AA:n eli nimettömien alkoholistien ohjelma ja perinteet. Sain perinteisen AA-korun, kun olin 14-vuotias ja isäni raitistui. Loppuun asti hän ei ollut raitis. Kirjaani varten, jossa AA:lla on merkittävä osuus, tilasin Amazonista kirjan AA: Cult or Cure. Kävin itsekin avoimissa kokouksissa, kun asuin Helsingissä keväällä 1991. Avoin kokous tarkoittaa sitä, että ei tarvitse itse olla se alkoholisti vaan voi olla myös alkoholistin läheinen. Siihen aikaan koin huonoa omatuntoa jo yhdestäkin oluesta. 

Syksyllä 1990 olin opiskelemassa mielenterveyshoitajaksi ja olin harjoittelussa NA eli nimettömien narkomaanien hoitopaikassa. Viihdyin siellä hyvin, sain hyvän arvion. 

Nyt minulla on fb-tuttavapiirissä Alibi-lehden kannessa ollut mieshenkilö, jonka elämää seuraan. Tapasin hänet Tinderissä ja sen jälkeen, kun tiemme erosivat siihen mahdottomuuteen, että hän oli entinen kamankäyttäjä, tapasin hänet, kun opiskelin avoimessa journalismia ja olin kutsunut jonkin järjestön kautta vieraaksi ihmisen, jolla on rikollinen tausta. Muistin tämän henkilön ja hississä poismennessä kerroin, että olemme somessa tavanneet. Hän tekee paljon TikTokia ja nyt on löytynyt tyttöystävä. Olisi ihana tutustua heihin myös paremmin. Oma avomieheni, jonka kanssa olen ollut 3,5 vuotta on myöskin luopunut alkoholista.