Kyllä minäkin olen rukoillut, kun elämä on ollut hankalaa helvettiä. Olen varmaan itkenyt, nauranut ja rukoillut. Miksi? Koska isä oli alkoholisti. Se sana kätkee varjoonsa koko hänen persoonansa, mutta minä päätin, että en jää siihen pieneen kaupunkiin, kun ne alkavat huudella, yhdelle "kyläjulkkiksista" - - - niin (aamusivujen logiikka tässä nyt), tässä sekoittuu nyt isä ja minä, minustakin tuli kyläjulkkis, kun tein teatteria kansanopistossa ja lausuin runoja kyläfestivaaleilla - - - huomioitu Helsinkiä myöten. Lähdin pakoon, että ihmiset, jotka eivät puhu minulle, mutta puhuvat minusta (kyläelämän logiikka) sanovat tai ajattelevat "IHAN KUIN ISÄNSÄ" - - - semminkin, että itsekin raitistuin. Siihen riitti se, että PÄÄSIN OPETTAMAAN, silloin loppui myös "sosiaalinen juominen". Minulla on opintoja teologiasta niin paljon, että voisin opettaa uskontoa, jos olisi gradu tehty - mutta minun ei tarvitse, koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuoksi. Ja todellakaan tuo sairaus ei ole aiheuttanut niitä vakavia ongelmia, joita minulla on elämäni aikana ollut. Mikään sairaus ei aiheuta sitä, että isä hakkaa äitiä. 

On siis ollut muulloinkin helpottavaa laittaa kädet ristiin ja ajatella Jumalaa. Tilanteissa, joissa kukaan ihminen ei ole voinut auttaa. Silloinkin, kun Suomen laki salli, että RASKAANA OLEVA SUOMALAINEN NAINEN JÄTETÄÄN YKSIN RASKAUDEN KANSSA, koska niin: mies ei paennut vastuuta, vaan mies halusi perheen, mutta Suomen poliisi haki hänet pois kotoa ja sanoi, että "TÄMÄ VOI OLLA LUMELIITTO". Silloin oli ITSEMURHA todella lähellä. Minun itsemurhani, joka on ollut muulloinkin lähellä - kun lääkekaapissa on lääkkeitä, joita voisi ottaa alkoholin kanssa ja vetää henki pois. Mutta en ole vetänyt, koska minulla oli pieni lapsi. Oli lapsi senkin jälkeen, kun afrikkalainen aviomies (nyt entinen, odottaa Afrikkaan paluuta) sanoi, että kaikki suomalaiset ovat hulluja - ja että VIRANOMAISET PAKOTTIVAT HÄNET NAIMISIIN. Ei tiedä miesparak, että viranomaiset eivät Suomessa pakota vaan laki pakottaa. Aviomies ei halunnut esitellä minua ystävilleen. Ei tiennyt, että omien ystävien suomalaiset ystävät ehkä arvostaisivat koulutusta (434,5 op yliopistossa - ja opettajan pedagogiset - - - näiden avulla saan nyt tehdä "työtä" - - - sanotaan vaikka "mielenterveyspajoissa" -vertaisena, sellaista en osannut ajatella, kun olin opiskelemassa mielenterveyshoitajalinjalla. 1/2 vuotta jäi käymättä) 

Sanoin silloin, vuonna 2006 maaliskuussa poliisille, joka oli ovellani ja kävi täydessä varustuksessa tarkistamassa kotini, että "TÄÄLLÄ ON KOHTA RUUMIS". Poliisi ei tehnyt mitään, ymmärsi ehkä kontekstistä mitä tarkoitin: SAATAN ITSE TEHDÄ ITSEMURHAN.  Sillä poliisin käyminen Tupatiellä toi heti mieleen sen, että olen yksin. Mikä oli minun olla, olin ollut 4 vuotta täysraitis. Ja tarinalla on onnellinen loppu, mies oli karkuteillä (ei Afrikassa! Kuten poliisi tahtoi) ja tuli sitten takaisin laihtuneena kesän lopulla ja oli synnytyksessä. Ja synnytyksen jälkeen minut toimitettiin MIELISAIRAALAAN. Siinä välissä olin tehnyt loppuun filosofian graduseminaarin ja sain siitä 4/5: olin siis tuolloin sekä RASKAANA, että ILMAN AVIOMIEHEKSENI HALUAVAN MIEHEN TUKEA. Syksyllä, kuten jo kerroin hän tuli takaisin ja minä aloitin opettajan pedagogisten opintojen tekemisen, kun synnytyksestä oli 1 kk. Tämän miehen tuella. 

NIIN, ETTÄ KYLLÄ IHMINEN MONENLAISIIN ASIOIHIN PYSTYY, KUN ON SISUA. Ennen ne "virtaavat" ja voimaa tuovat asiat olivat Raamattu ja Punk, nyt Raamatun ote alkaa livetä. Tuntuu, että RUKOILEMINEN ON PAKENEMISTA IHMISSUHTEISTA johonkin, jota ei ehkä ole. Ja PUNK-ihmisistä otan valokuvia IG:iin. 

Tämän sivun kuvat ovat omia ottamiani. Tuo kuva, jossa on poikani ja minun kädet. Hän menee rippikouluun, minä harkitsen, että otanko tatuoinnin, jossa lukee Christian Timoteus.

Ja huom., karuista tarinoista huolimatta, juuri nyt on kaikki hyvin.